Taigalla on tullut nyt ajettua jo useita lenkkejä ja pienten säätöjen jälkeen pyörä alkaa tuntua omalta. Alun “hankaluuksien” jälkeen on alettu puhua samaa kieltä. Olen tullut siihen tulokseen, että Pole on suunnitellut todella oivallisen geometrian läskipyörään. Näin olin tuon itsekin järkeillyt speksien perusteella, mutta nyt on tullut testattua käytännössä. Kaikista merkittävimpinä ominaisuuksina Taigassa pidän tasapainoisuutta, nousukykyä ja keulan yleistä hallittavuutta pakkaslumiajot mukaan lukien. Pyörän pituus sijoittaa kuskin erittäin tasapainoisesti renkaiden väliin ja tämä näkyy maastoajon tukevuutena sekä hitaassa vauhdissa pyörällä tasapainoillessa. Olen yleensä hyvin kriittinen hankintojeni suhteen, mutta tästä pyörästä on vaikea löytää moitittavaa. Speksitkin muuttuivat tässä matkan varrella vielä pari kertaa. Nyt pyörä näyttää tältä:

Pole Taiga on helppo runko mekaanikolle. Kaapelien reititykset ovat ulkoisia ja kulkevat fiksua linjaa rungon yläputken alapinnasta takahaarukan yläputkia pitkin sekä jarrulle että vaihtajalle. Sisäiseen reititykseen on mahdollisuus ns. “stealth” versiolle dropperisatulatolpasta. Näissä kaapeli lähtee satulatolpan pohjasta ja pujotetaan rungon alaputkea pitkin kohti tankoa. Käytännössä pyörän kokoamiseen meni yksi ilta. Siirsin osat sellaisenaan Panzerista Taigaan. Taigan emäputki on pidempi kuin Panzerin (140mm vs 110mm) ja tästä syystä lyhennetty hiilarihaarukan putki ei sallinut enää yhtään spaceria ajoasennon säätämistä varten. Käytännössä keula olisi kuitenkin lähes samassa korkeudessa maasta vaikka Taigassa onkin loivempi keulakulma kuin Panzerissa. Toinen probleema olikin Taigan satulatolppa, joka tuotantoversiossa on 30,9mm, kun minulla olisi ollut 31,6mm Reverb odottelemassa hyllyssä. Piti hankkia satulatolppa ja tilasinkin tutuksi tulleen Woodman hiilaritolpan oikealla halkaisijalla. Ei siinä kauaa kerennyt säätämään ja pyörä olikin jo kunnossa!